Kiireen päivittelystä on tullut osa nykyajan tervehtimiskulttuuria. Noh, mitäs tässä, kiirettä. On ollut aivan sairaasti hommaa viime aikoina. Olin muuten eilen iltaseitsemään asti konttorilla. Jotenkin on alkanut tuntua siltä, että molemminpuolinen hirveä kiire täytyy todeta tapaamisen ensi sekunneilla aivan samaan tapaan kuin jenkkien mitä-kuuluu-hyvää -litania lausutaan aina osana tervehdystä.
Ensimmäisinä työvuosinani valmistumisen jälkeen toistelin itsekin näitä samoja lauseita. Sanoin, että on ollut todella kova kiire ja että on todella tärkeitä asioita meneillään. Vaikka puhuin näennäisesti töistä, puhuin tietenkin oikeasti itsestäni. Olen kyllä todella tärkeä tyyppi, kun teen näin vaikeita hommia ja minua tarvitaan näin paljon. Oikeastaan olen täysin korvaamaton, oikea valioyksilö!
Sittemmin olen alkanut vältellä kiireellä mässäilyä. Miksi?
Siksi, että kiireellä kehuskelu on yksi turhan tärkeilyn muoto, joka vie fokusta oikeasti tärkeältä tekemiseltä.
Mielestäni on mahdollista erottaa toisistaan oikea kiire ja näennäinen kiire. Näistä ensimmäinen syntyy, kun on itsenäisesti vastattava erilaisten tehtävien loppuun saattamisesta siten, että päivästä toiseen jatkuvat deadlinet alkavat kuormitaa liikaa. Jälkimmäinen taas liittyy enemmänkin vääränlaiseen työn tekemisen tapaan sekä toisaalta siihen, ettei kiireestä tai ainakaan kiirepuheesta halutakaan eroon, koska kiireisenä ihmisenä luokitellaan itsensä tärkeiden tyyppien joukkoon.
Suorittavan työn etenemistä on mahdollista seurata omin silmin. Sama ei päde ajatustyön kohdalla.
Mitä näennäinen kiire sitten on? Mielestäni se on asioiden päällekkäistä tekemistä, viestitulvan päivittelyä ja koko työajan täyttämistä palavereilla. Nämä asiat tuovat päiviin loputonta puuhastelua, mutta ohjaavat enemmänkin työtehtävien välillä pallotteluun ja työnteosta puhumiseen kuin oikeaan tekemiseen.
*
Yksi tietotyön pahimmista ongelmista suorittavaan työhön nähden on, ettei se miltä työn tekeminen ulospäin näyttää kerro mitään töiden tuloksista. Suorittavan työn etenemistä on mahdollista seurata omin silmin. Voimme esimerkiksi seurata kuopankaivajan lapiointia ja olla varmoja siitä, että kuoppa syvenee. Sen sijaan lapioinnin tauotessa seisovat myös hommat. Esimerkiksi kesällä 2016 mietin Keilaniemen pölyistä rakennustyömaata ohittaessani, että on se jännää, että kahdeksan viikon päästä tällä samalla paikalla liikennöi metro.
Tietotyöläinen näyttää tehokkaalta usein juuri silloin, kun hommat eivät etene.
Omin silmin tehty havainto töiden keskeneräisyydestä osoittautui myöhemmin todeksi, mutta samat havainnot eivät päde tietotyön kohdalla. Itse asiassa ne ovat päinvastaisia. Kuopan kaivaja näyttää tehokkaalta samalla kun työt oikeasti myös etenevät ja laiskalta silloin, kun hommat seisovat. Tietotyöläinen sen sijaan näyttää tehokkaalta juuri silloin, kun hommat eivät etene. Kännykän näpräys, koneen näpyttely palavereissa ja samanaikainen huutelu vieruskaverille konttorilla hidastavat aikaansaamista. Tämä ei ole mielipiteeni, vaan tutkimustulos, johon on tultu uudestaan ja uudestaan esimerkiksi Connecticutissa syksyllä 2009, vuotta myöhemmin Dresdenissä sekä Helsingissä keväällä 2016.
Miksi ihmiset sitten kehuskelevat kiireellä? Tietenkin siksi, että kiire on statussymboli.
Yhteisesti ihannoituja asioita on todella vaikea muuttaa, enkä oikeasti usko kiireen katoavan ainakaan hetkeen mihinkään arvostettavana pitämiemme asioiden listalta. Sen sijaan uskon, että kiireen muotoa olisi mahdollista muuttaa enemmänkin aktiiviseksi ja mielekkääksi tekemiseksi. Siksi ehdottaisinkin kiirepuheen tilalle uusia asioita, joita voisimme jatkossa päivitellä tervehtimisen ja kuulumisen vaihdon yhteydessä. Miten olisi esimerkiksi:
“Kirjoitin tänään tunnin artikkelia katsomatta kertaakaan kännykän some-feedejä.”
“Käsittelimme tänään kolmestaan pikkupalaverissa yhden tärkeän asian alusta loppuun ja ratkaisimme sen.”
“Statuspalaverissa kellään ei ollut ollut niin kiire, ettei olisi ehtinyt hoitaa välille sovittuja tehtäviä.”
Niin pitkään kuin on työtä, on myös paljon hommaa. Se ei muutu ikinä. Nykypäivän työelämässä rassaa jatkuvan tekemisen lisäksi se, että harva asia valmistuu koskaan. Varsinkin erilaisissa kehitysprojekteissa työt ovat aina tietyllä tapaa vaiheessa, sillä jatkuvasti löytyy uusia asioita kokeiltavaksi, kehitettäväksi ja käyttöönotettavaksi. Tietotyö on aina kesken.
