Johtaako verkostoajattelu yhtäaikaiseen kilpahuutoon?

by Riikka

Muutama vuosi sitten IT-alalla alkoi tapahtua kummia.  Insinöörit alkoivat puhua yhteisöllisyydestä. Gantt-kaavion tilalle vaihdettiin “maailmasta on tullut verkosto” -slogan ja PowerPointeissa alkoi vilkkua iskulauseita avoimuudesta ja siilojen purkamisesta. Tuottavuuden piti lähteä räjähdysmäiseen nousuun verkottuneissa tiimeissä tapahtuvalla yhteistyöllä. Sillä oli nimikin, kollaboraatio. Yhdessä olemme enemmän!

Taustalla oli uudenlaisten, vapaa-ajan yhteisöpalveluista opittujen viestintätapojen tuominen töihin, varsinkin suuryrityksiin, joissa yksiköiden välinen tiedonkulku takkusi.

Puheeni keskeytti lähellä eläkeikää oleva mieshenkilö todeten, että häntä yököttää.

Olin kerran puhumassa asiakkaan esimiespäivillä uusista yhteistyötavoista. Kerroin, kuinka tiedonkulkua on mahdollista parantaa tiimien sisällä ja yksiköiden välillä ja toisaalta kuinka jokainen pääsee helpommin käsiksi töissä tarvitsemiinsa tietoihin.

Puheeni keskeytti lähellä eläkeikää oleva mieshenkilö. Kuulija totesi rauhallisella äänellä, kuinka häntä yököttää, että nyt nämä sosiaalisen median höykytykset tulevat myös työpaikalle. Mielestäni kommentti ei noussut tarpeesta vastuusta kaikkea uutta vain tottumuksesta. Sen sijaan kommentti vaikutti rehelliseltä muotoilulta sille, miltä uudistus monista tuntui.

Some yököttää monesta syystä, mutta mietitään tilannetta hetki työpaikalla. Linkkien jakamisesta on tullut hauskaa ajanvietettä työpaikan sisäisessä somekanavassa, Twitterissä ja LinkedInissä. Moni artikkeli on oikeasti todella mielenkiintoinen, eikä niihin varmasti olisi törmännyt ilman somejakoja. Lisäksi linkkien jakaminen on kiitollista hommaa, sillä sitä on helppo tehdä ja siten saa itselleen keskimäärin enemmän huomiota ja tykkäyksiä kuin projektityön kanssa painiessa.

Tiedon jakamisesta ei itsessään ole mitään hyötyä, ellei jaettu tieto konkretisoidu yhteistyön myötä toiminnaksi.

Linkkien jakamisesta on kuitenkin vielä pitkä matka siihen, mistä yhteisöllisessä ja verkottuneessa työssä on kyse. Tiedon jakaminen ei nimittäin ole itsessään arvokasta, mikäli jaettu tieto ei yhteistyön myötä konkretisoidu toiminnaksi, päätökseksi tai ratkaisuksi. Ja suurin osa jaetuista linkeistähän ei konkretisoidu yhtään miksikään. Itse asiassa 60 % ihmisistä jakaa somessa juttuja, joita he eivät ole edes itse lukeneet. Kuka haluaa veikata lukuprosenttia tykkääjien kohdalla? Viisi? Kolme?

Tietenkään ei ole väärin jakaa saatika tykätä asioista, joita ei ole kunnolla lukenut. Uskon kuitenkin, että tällainen sirpaleisen tiedon ylikulutus on yksi syy sille, miksi takarivin kuulijaa yökötti.

*

Pitäisikö siis yhteisöllisyys korvata sanoilla kakofonia tai yhteen ääneen huutaminen? Mielestäni ei. Sekä töissä että vapaalla käytettävillä yhteisöpalveluilla on myös paljon hyviä puolia, kuten se, että niiden avulla saadaan luotua keskusteluyhteys uusien tahojen välille. Annan esimerkin.

Disneylandin siivoojilla on varsinaisen siivoustyönsä lisäksi toinen, vähintään yhtä tärkeä tehtävä. He kuuntelevat vessoja siivotessaan asiakkaiden keskinäistä juttelua. Tavoitteena on saada oikea tilannekuva siitä, miten asiakkaat ovat viihtyneet käynnillään ja mikä on jäänyt harmittamaan. Disneyland nimittäin kärsii samasta palautteen keräämisongelmasta kuin kaikki muutkin palveluyritykset: Ihmiset eivät kerro paikan päällä esimerkiksi tarjoilijalle tai hotellin vastaanottovirkailijalle, mitä mieltä oikeasti ovat käynnistä siksi, että tarjoilija on ollut mukava, eikä häntä haluta loukata. Sen sijaan oikea mielipide kyllä kerrotaan avoimesti ystäville ja jopa jaetaan somessa.

Kuuntelun yhteydessä siivoajien tehtävänä on toimittaa tieto välittömästi eteenpäin Disneylandin kehitystyöstä vastaavalle poppoolle, mikäli vessakopeista kuului tyytymättömiä kommentteja.

Vessakoppien välissä salakuuntelevat siivoojat ovat loistava esimerkki siitä, miten yksinkertaisilla ja hauskoillakin tavoilla parempi yhteistyö ihmisten välillä saadaan toimimaan. Uskon, että siivojat saivat uudenlaista sisältöä päiviinsä ja Disneyland organisaationa kullanarvoista tietoa, jota ei varmasti olisi tullut virallisia palautekanavia pitkin.

Terveisiä siis kuulijalle, jota yhteisöllinen tiedonkulku ja jatkuvat päivitykset yököttivät. On ymmärrettävää kokea näin. Yhteisöalustat ovat loistavia tiedon löytämiskanavia, mutta samalla lisääntyvä tietotulva, jaot ja tykkäykset eivät itsessään edistä yhtään mitään, vaan ovat enemmänkin yhtäaikaista kilpahuutoa.

Tutkija Susan Green toteaakin osuvasti kirjassaan Mind Change, kuinka

“We live in a world that’s hyper-communicative — not really communicative. Everybody is always ‘sharing’ something, only that it isn’t really sharing, it’s posting something to a wall in the hope that as many people as possible will come past and ‘like’ it. It is a many-voiced monologue, a cacophony. Everybody is posting something, but we aren’t talking to each other.”

Yhteisöllistä työtä ei ole se, että jakaa linkkilistoja muille, vaan sitä, että pyrkii omissa läheisissä työsuhteissaan ymmärtämään ja täydentämään toista. Siksi paino ainakin sisäisessä somessa tulisi olla keskustelulla – ei jatkuvalla artikkeleiden ja uutisten jakamisella.

Related Articles

Leave a Comment