Kehen henkilöhahmoon samaistut – ja mitä se kertoo sinusta ja työstäsi?

by Riikka

Tein kerran Mikä muumihahmo olet -testin. Toivoin tietenkin olevani Pikku Myy, sillä Myy on pienen kokonsa ja suuren vaikutusvaltansa vuoksi yksi tarinan siisteimmistä hahmoista. Toisin kävi – olinkin Hemuli. Kyllä. Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista, kuten Niiskusta, Nuuskamuikkusesta tai edes Vilionkasta sain vastaukseksi juuri Hemulin. Tulos oli hieman yllättävä, sillä en muista sarjaa lapsena katsoessani samaistuneeni tähän hieman höperöön itsekseen viihtyvään tutkijaan.

Itselleni eri tarinoiden henkilöhahmoihin samaistuminen on tärkeä osa luku- ja katsomiskokemusta. Tarinankäänteiden peilaaminen omaan elämään on itse asiassa niin oleellinen osa tarinan seuraamista, etten juurikaan kiinnostu kirjoista tai sarjoista, joiden juonessa ei ole mitään omiin kokemuksiin verrattavaa. En esimerkiksi koskaan päässyt sisälle ylistettyyn Sopras-sarjaan, arvatenkin juuri siksi, etten löytänyt yhtymäkohtia keski-iän kriisissä toisiaan lahtaavien mafioosojen ja itseni välillä. Kirjojen puolella taas ehdottomasti parhaat viime vuosien lukukokemukseni ovat olleen Saara Turusen Rakkaudenhirviö ja Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, arvatenkin juuri samaistumisen vuoksi.

Voimakkain samaistumiskokemukseni TV:n puolella on ollut The Killing -sarjan etsivään Sarah Lindeniin. Kyseessä on melko perinteinen dekkarisarja, jota ajauduin seuraamaan miltei pakonomaisesti varmaankin juuri Sarahin roolihahmon vuoksi. Toinen miltei yhtä voimakas samaistumisen tunne on tullut Weeds-sarjan Nancy Botwiniin.

Outoa on, että nämä kaksi hahmoa ovat keskenään täysin erilaisia. Toinen asiapitoinen tutkija, toinen arjen tulipaloja sammutteleva ja joskus niitä itsekin sytyttelevä epätäydellinen ja epäsovinnainen äiti. Kyseessä siis varmaankin on työminä ja vapaa-ajan minä.

*

Tästä piti tulla loman kunniaksi offtopic-kirjoitus, mutta näköjään taas päästään kuitenkin työaiheisiin. Sain joskus vuosia sitten kummallisen ohjeen eräältä minua paljon pidempään työelämässä olleelta kollegaltani. Hänen mukaansa töissä kannattaa laittaa naamalleen pahvinaamari, kun keskustelee eri mieltä olevien ihmisten kanssa. Ymmärrän ajatuksen siitä, ettei konfliktien käsittelyä tule ottaa liian henkilökohtaisesti, mutta muuten olen täysin eri mieltä pahvinaamarin pitämisestä töissä.

Työelämän pahvinaamari on helppo tunnistaa.  Esimerkiksi moni asiakaspalvelutyötä tekevä henkilö käyttää korvia vihlaavan keinotekoista asiakaspalvelijan ääni, jollaista kukaan ihminen ei ikinä käyttäisi oikeassa elämässä. Miettikää nyt vaikka hotellin respan ylipirteää ja ylipositiivista vastaanottovirkalijiaa. Tässä kohden mielestäni kokemus on valttia, sillä pidemmän työkokemuksen omaavat henkilöt sortuvat harvoin puhumaan äänellä, joka enemmän kauhistuttaa kuin ilahduttaa kohteliaisuudellaan.

Yksi Teal-teorian perinteisiin organisaatioihin kohdistamista kritiikeistä on puhe työn ja vapaa-ajan tasapainosta, joka on englanniksi käännettynä work-life balance. Tällaisessa puheessa työn vastakohdaksi siis asetetaan elämä, mikä pitää jälleen sisällään kyseenalaisen ajatuksen työstä pelkkänä pakkopullana. Teal-organisaatioteorian mukaan voisimme sen sijaan olla täysin omana itsenämme kaikki puolemme näyttäen myös töissä.

Miksi? Siksi, että hiljattain paremmin ymmärrettyä organisaatioiden sisäisiä voimavaroja ovat luottamus ja empatia. Kirjoitan näiden vaikutuksesta tietotyön tuottavuuteen tarkemmin myöhemmin, mutta todettakoon tässä vaiheessa, että luottamus on tärkeä onnistuneen yhteistyön edellytys. Tämä johtuu siitä, että varsinkin asiantuntijaorganisaatiossa ihmisten väliset suhteet painavat usein enemmän kuin yksikään johtoryhmässä piiretty organisaatiorakenteen laatikkoleikki. Siksi on tärkeää pudottaa teennäiset ammattiroolinsa ja alkaa toimia omana itsenään myös töissä.

Ei ole erikseen työtä ja elämää, vaan elämä tulee myös töihin.

Related Articles

Leave a Comment