Mitä vuoden paras intranet opetti minulle muutoksesta?

by Riikka

Kesäkuussa 2016 vedin aamukahvit niin pahasti väärään kurkkuun, että henkitorvea korventaa vieläkin – henkisesti ainakin. VR:n Verstas-intranet oli juuri valittu vuoden parhaaksi intranetiksi. Kyseinen kilpailu oli intranetteja itsekin toteuttavan Sinisen Meteoriitin sekä Microsoftin ja muutaman muun organisaation yhteishanke, jonka tarkoituksena lienee ainakin nostaa alan näkyvyyttä Suomessa.

Voiton jälkeen Verstasta ylistettiin laajasti Twitterissä ja LinkedInissä. Somettamiseen osallistuivat VR:n lisäksi SiMe sekä Verstaan toteuttanut silloinen työnantajani Innofactor.

Mikä sitten mätti niin pahasti, että seesteinen aamukahvihetki oli pilalla?

Se, että kilpailijamme jakoivat tietoa Verstaan voitosta päivityksissä, joissa tekijäorganisaatiota ei mainittu sanallakaan ja juuri ne päivitykset keräsivät eniten näkyvyyttä somessa.  Parhaiten mieleeni jäi kaunis kuva viestintäyksikön voittajakaksikosta pokaalin kanssa. Valokuva on todella onnistunut ja se osoitti yksinkertaisuudessaan, millainen markkinointi toimii. Minäkin jaoin voiton verkostolleni somessa, mutta saavutus ei herättänyt suurta huomiota sadan seuraajani keskuudessa.

*

Toteustiimimme oli tehnyt kyseisen projektin eteen paljon töitä. Itsekin olin tehnyt projektin yhteen osuuteen tunnin jos toisenkin. Voittoa somessa hehkuttaneet ihmiset olivat tietääkseni tehneet nolla.

Perisuomalaisena sääntöviilaajana mietin tietenkin ensimmäiseksi, mihin tästä vääryydestä voisi valittaa. Reilun kilpailun komiteaan? Yhtäläisen some-näkyvyyden valvomoon?

Oli vaikea myöntää, että ainoa syy omaan kurjuuteen olin minä itse.

Intranet-kilpa oli winwin-tilanne meille kaikille: sekä kilpailun järjestäjät, että siihen osallistujat saivat näkyvyyttä tekemiselleen. Ärsyyntymiseni johtui siitä, että meillä oli niin erilaiset lähtökohdat mahdollisuuden hyödyntämiseen. SiMe ja muut kilpailun järjestäjät Microsoft ja Dingle ovat kaikki Suomen mittakaavassa markkinoinnin mestareita, sillä heillä on sekä vahva organisaatiobrändi että sitä tukevat muutaman työntekijän henkilöbrändit. Oma panostukseni markkinointiin oli kaukana siitä, sillä en ollut viitsinyt tehdä pitkäjänteistä todennäköisesti vuosia kestävää työtä näkyvyyden eteen.

*

Mitä sitten tein samaan aikaan, kun markkinointia paremmin hallitsevat tekijät veivät huomion some-keskusteluissa?

Tein projekteja ja olin hiljaa.

Miksi? Siksi, että minulta puuttui itselleni luonteva tapa jakaa tekemistäni muille. Somesta tulee mieleen ensimmäisenä oman naaman pakonomainen esilletuonti, yhtäaikainen kilpahuuto, selfiet, microbleidatut kulmakarvat, kuppikakut, smoothie bowlit ja pyllyt. Mikään näistä ei tuntunut omalta jutulta. Naureskelimme ystäviemme kanssa tutuillemme, jotka postasivat nettiin “ihana ilta kirjan ja kaakaon kanssa” -kuvia jumittaen sen jälkeen kolme tuntia netissä. Itse en halunnut kuulua tuohon joukkoon.

Paitsi että halusin.

Ärsytti, että muut ihmiset kävivät omaan alaani liittyviä keskusteluja foorumeilla, joissa en itse ollut mukana. En vain keksinyt mitään tapaa aloittaa. Tuntui siltä, että olin seissyt niin pitkään hiljaa nurkassa kuuntelemassa muiden juttuja, etten enää kehdannut avata suutani. Mitä, onko tuokin täällä?

Asia rupesi vaivaamaan niin pahasti, että oli pakko ottaa puhelu yhdelle markkinointiin paremmin perehtyneelle taholle.

Moi Janne Gylling, onko ok ottaa muiden saavutukset omiin nimiin somessa?

Kysymyksen asettelu on toki hieman ohjaileva, mutta jos puhutaan kyseisestä kilpailusta ja sen hyödyntämisestä yrityksen omassa markkinoinnissa, niin tuolloin ollessani SiMen markkinointijohtajana, otimme toki kaiken irti kilpailusta ja sen tuomasta julkisuudesta. Muistaakseni emme missään vaiheessa sanoneet, että olisimme tuota voittanutta intraa rakentaneet, mutta toki ymmärrän että monelle voisi sellainen mielikuva asiasta syntyä kun nostatimme voittajaa kaikissa kanavissamme esille.

Luuletko, että äsken kuvaamani somen rimakauhu on yleisempikin ilmiö?

Suomessa ollaan kaikkiaan aivan liian arkoja kehumaan itseään. Jokainen asiantuntijayritys taitaa olla “Suomen parhaiten varjeltu salaisuus”, kun kukaan ei kehtaa nostaa esille omia onnistumisiaan. Ja kuitenkin asiakkaina, meistä jokainen arvostaa entistä enemmän suositteluja ja muiden kommentteja ostopäätöstä tehtäessä.

Osaatko sanoa, miksi moni näkee somen niin pinnallisena? Eihän asiantuntijayhteisöissä pitäisi olla mitään pinnallista – päinvastoin.

Jotenkin tuntuu, että somen näkee pinnallisena vain ne, jotka yrittävät itse olla siellä jotain muuta kuin todellisuudessa ovat. Itse uskon, että “feikkaaminen” näkyy ihan missä tahansa kanavassa melko nopeasti. Kun on rohkeasti vain oma itsensä, ihan kaikissa kanavissa ja kohtaamisissa, niin sitä kautta syntyy varmasti parempia verkostoja ja kontakteja. Joita sitten taas voi hyödyntää oman asiantuntijuuden levittämisessä.

Minkä neuvon antaisit meille somenurkassa seisojille, jotka lukevat muiden päivityksiä ja uskaltautuvat ehkä silloin tällöin tykkäämään, mutta eivät jakamaan omaa sisältöä?

Osallistumisessa ei ole mitään pelättävää. Kannattaa muistaa, että yksittäisen päivityksen elinkaari on oikeasti todella lyhyt. Valitettavasti kukaan ei muista yksittäisiä sisältöjä enää huomenna. Rohkeus on asia, jota kertyy vain sitä käyttämällä. Jos tänään rohkaistuu kommentoimaan, ehkä huomenna uskaltaa jo kirjoittaa oman mielipiteensä julkisesti verkkoon muiden kommentoitavaksi.

Kiitos kommenteista Janne!

Konsulttina on helppo kertoa muille, miten heidän tulisi muuttua. Lisäksi on varsin helppo puhua sellaisten asioiden puolesta, jotka ovat itselle luontaisia. Esimerkiksi omat mieliaiheeni: digityötaidot, avoimuus ja yhteistyökulttuurin kehittäminen eivät koskaan ole aiheuttaneet itselleni minkäänlaista muutostuskaa. Laitan esimerkiksi omien dokumenttien nauruversiot heti jakoon kaikille, olen kiinnostunut opettelemaan uuden teknologian käyttöä enkä oikeastaan viihdy turhassa jaarittelupalaverissa.

Muutos edellyttää omien pelkojen ja kateuden tunteiden tunnistamista ja niistä oppimista.

Muutoksen toteuttamisen vaikeus konkretisoituu aivan eri tavoin, kun mennään omien vahvuuksien ulkopuolelle. Siellä muutos edellyttää omien pelkojen ja kateuden tunteiden tunnistamista ja niistä oppimista. Esimerkiksi tässä tapauksessa toistelin itselleni pitkään, että some-markkinointi on jatkuvaa omakehua vailla minkäänlaista todellisuuspintaa, vaikka oikeasti pelkäsin some-keskustelua ja olin samaan aikaan kateellinen sellaisille tahoille, jotka hallitsivat kentän minua paremmin. Kun omat kateuden tunteet myöntää itselleen, tajuaa samalla, että asia on itselle tärkeä ja omassa ajattelussa ja toiminnassa kannattaa ehkä tehdä muutoksia. Ja mikä parasta: samalla oppii ehkä paremmin ymmärtään muita muutostuskissa pyöriviä ihmisiä.

Tätä nykyä olen sitä mieltä, että asiantuntijan kannattaa osallistua omasta alasta käytävään julkiseen keskusteluun, eikä jupista itsekseen nurkassa erossa muista. Omien päivitysten jakaminen saattaa tuntua alkuun epämukavalta, mutta kuten Janne totesi, on yksittäisen päivityksen elinkaari todella lyhyt ja siellä jaetut asiat myös unohtuvat nopeasti.

Suurin oivallus on omalla kohdallani ollut se, että kun on sanottavansa sanonut, alkaa mielessä pyöriä uudet asiat ja opit selvitettäväksi ja jaettavaksi. Mikäli tätä taas ei tee, voi oma mieli jäädä helposti rullaamaa samoissa teemoissa kuukaudesta tai jopa vuodesta toiseen.

Kuvat: Uuden oppimisen alkuvaiheessa maali tuntuu usein kaukaiselta.

Leave a Comment