Tapa tuoda teknologiaa työpaikoille on perustavanlaatuisesti väärä ja siksi meitä turhauttaa

by Riikka

Pidin muutama kuukausi sitten kehitysprojektiin liittyvän muutosjohtamisen työpajan. Työpajan tarkoituksena oli miettiä, mitä hyötyä digitaalisesta työympäristöstä on ja kuinka saisimme tuhannet virkamiehet innostumaan tästä mahdollisuudesta. Ei mikään vaatimaton tavoite.

Aloitimme keskustelun listaamalla ylös tapoja, joilla olemme itse oppineet jotain uutta teknologian hyödyntämiseen liittyen. Vastauksia on jokaisen helppo miettiä itsekin. “Opin kokeilemalla ja käyttämällä.” “Jos tuli joku ongelma, googlasin.” “Työkaveri neuvoi pari juttua.”

Vastauksia tuli paljon, mutta huomionarvoista on, ettei yksikään osallistuja maininnut koulutuksia, käyttöohjeita tai käyttöönottoprojektin yhteydessä järjestettäviä infotilaisuuksia.

Työkalukoulutusten kaltaisilla formaaleilla muutoksen tukitavoilla rakennetaan mielikuva, jossa oppiminen on jotain työstä irrallista ja lisäksi jonkun toisen vastuulla.

Uskon, että moni meistä samaistuu näihin käyttäjien esiin nostamiin vastauksiin. Oma oppiminen tapahtuu työn tekemisen ohessa, ei oman työn kontekstista irrallaan. Kirjoitinkin jo Suuri koulutushuijaus -tekstissä, kuinka tärkeää olisi työkalun ominaisuuksien esittelyn sijaan kertoa, miten järjestelmä liittyy osallistujien työnkuvaan, mitä ongelmia se ratkoo ja mitkä ovat ne muutamat perustoiminnot, jotka jokaisen on hallittava.

Kuitenkin tietojärjestelmien projektisuunnitelmien käyttöönottoluvussa roikkuvat koulutukset, käyttöohjeet ja infotilaisuudet tiukassa sen sijaan, että kokeiltaisiin uudenlaisia muutoksen tukitapoja, (joista myöhemmin lisää.)

Tässä kohden tulee varmasti mieleen kommentoida, että eihän koulutuksista nyt mitään haittaa ole ja kyllähän niissä aina joku jotain oppiikin.

Totta, mutta muutoksen tukemiseen käytettävät resurssit kannattaisi kohdistaa menetelmiin, joista on käyttäjille mahdollisimman suuri hyöty. Toiseksi panostamalla formaaleihin ja ehkä jopa keinotekoisilta tuntuviin oppimistapoihin, luodaan käyttäjille rivien välistä viesti siitä, kuinka oppiminenkin on jotain työstä erillään olevaa ja lisäksi jonkun toisen vastuulla.

Jatkuvassa muutoksessa on tärkeää säilyttää uteliaisuus uutta kohtaan.

Tietojärjestelmän käyttöönotossa uuden oppimisesta ei vastaa kouluttaja, käyttöohjeiden laatija saatika infotilaisuuden järjestäjä, vaan jokainen työntekijä itse. Oppiminen on myös paikoin ihan helppoa, kunhan joku on aluksi kertonut, mitä ongelmia uusi softa ratkoo ja mihin sitä on tarkoitus käyttää. Ja kunhan käyttäjä itse säilyttää uteliaisuuden uutta kohtaan.

Tämä viimeinen kohta listasta taikaakin olla se pahin kompastuskivi.

Luin joskus artikkelin, jossa vertailtiin lasten ja aikuisten välistä oppimista. Tuloksena oli, ettei suurin ero ikäryhmien välillä ole jokin lasten maagiset mittasuhteet saanut oppimiskyky, vaan motivaatio uuden kokeiluun. Yksi johtopäätös oli myös, että monissa tapauksissa aikuinen oppii jopa paremmin, koska voi hyödyntää aikaisemmin oppimiaan asioita.

Monessa projektissa toistellaan kuitenkin mantraa siitä, kuinka laajalla skaalalla käyttäjien osaamistaso vaihtelee. Varmasti näin onkin, mutta osaamistaso ei ole vakiona pysyvä ulkoa annettu ominaisuus, vaan osaamisen lisäksi myös halu panostaa oppimiseen vaihtelee. Siksi tämä kirjoitus on puheenvuoro uteliaisuuden säilyttämisen puolesta.

Oman käyttökokemuksen kerääminen on ainut tapa oppia.

Ymmärrän hyvin ajatuksen siitä, ettei useiden epäonnistuneiden projektien myötä tee enää mieli nähdä vaivaa oppimisen eteen. Luvassa on kuitenkin taas yksi uusi turha tietojärjestelmä, jonka avulla asiat etenevät monimutkaisemmin kuin aikaisemmin. Ja johon pitää vielä kirjautua erikseen!

On ymmärrettävää, että epäonnistuneiden projektien myötä kyynnisyys lisääntyy, mutta juuri se osaltaan myös vaikeuttaa uusien projektien mahdollisuuksia onnistua.

Tavasin pari vuotta sitten erään valmennustilaisuuden jälkeen yhdelle kuulijoista M-I-C-R-O-S-O-F-T. Kentällä työskentelevää miestä oli alkanut kiinnostaa valmennuksessa mainittu sovellus, mutta hän ei tiennyt, kuinka sitä pääsisi kokeilemaan. Epäilen, ettei mies ollut koskaan ennen asentanut puhelimeensa appia, mutta tärisevin sormin hän silti näpytti kännykäänsä tavaamiani kirjaimia. Miestä jännitti, minua jännitti ja lisäksi lausuin kirjaimia vähän liian kovaan ääneen ottaen huomioon, että seisoimme metrin päässä toisistamme. Saimme kuitenkin sovelluksen lopulta toimimaan.

Emme koskaan tavanneet tämän jälkeen, joten en tiedä, mitä seuraavaksi tapahtui. Toivon kuitenkin, että tapahtui seuraavaa. Mies avasi sovelluksen, ihmetteli hetken sen vieraalta tuntuvaa käyttöliittymää ja kirjoitti sitten viestikenttään “testi.” Tämän jälkeen hän painoi ylöspäin osoittavan peukun kuvaa työkaverin viestin kohdalla ja päätti jatkaa kokeilua seuraavana päivänä parin työkaverin kanssa.


Olen viime aikoina herättänyt projekteissa pahennusta sanomalla, että avatkaa työkalu, painakaa kaikkia nappeja ja tehkää seuraavana päivänä sama uudestaan. Joku saattaa ajatella, mitä ongelmia tällaisesta hallitsemattomasta kokeilusta voisi seurata.

Ei mitään. Oman käyttökokemuksen kerääminen on ainut tapa oppia.

Related Articles

Leave a Comment